Bernhardinkoiran omistajan silmin

Istut sohvalla katsomassa elokuvaa, tai siis yrität katsoa, kun Bernhardinkoira seisoo edessä. Kun komennat sen pois, se tulee syliisi. Kun saat sen kammettua sylistäsi pois, se menee makaamaan jalkoihisi ja nostaa suuren pään syliiisi. Onhan se Bernhardinkoira.

Syöt kaikessa rauhassa aamupalaasi, tai siis yrität syödä, kun Bernhardinkoiran pää on ruokapöydällä ja katsoo sinua ilmeellä ettei ole koskaan saanut ruokaa. Komennat sen pois ja se jää keittiön ovelle istumaan kuola valuen. Nouset ruokapöydästä, liukastut kuolalammikkoon ja siinä lattialla maatessasi huomaat Bernhardinkoiran huolestuneen ilmeen naamasi yläpuolella, onhan se Bernhardinkoira.

Lähdet Bernhardinkoirasi kanssa lenkille. On lämmin keväinen päivä ja lumet sulaa vauhdilla. Menette metsään ja päästät bernhardinkoirasi irti. Hetken päästä huomaat sen makaavan ojassa... Komennat sen pois ja se tulee, tietenkin se tulee. Ja koska se on märkä, sen täytyy ravistella siinä vieressäsi, onhan se Bernhardinkoira.

Bernhardinkoira on ystävä isolla YYLLÄ. Omaan perheeseensä ja laumaansa erittäin kiintyvä, suurisydäminen koira. Se tarvitsee kuitenkin hyvän peruskoulutuksen ja omistajakseen reilun laumanjohtajan.

Omasta mielestäni Bernhardinkoira on yhden perheen koira ja se pitäisi ottaa huomioon sitä harkittaessa. On muistettava että pienestä suloisesta nallekarhusta kasvaa melko nopeasti iso koira, josta ihan varmasti irtoaa karvaa ja jotkut yksilöt jopa kuolaavat melko voimakkaasti. Se syö paljon ja tarvitsee paljon liikuntaa pysyäkseen terveenä. Sille ei riitä korttelinympäryslenkit, eikä se viihdy yksin pihan perällä narunjatkeena tai häkissä. Se on ensisijaisesti perhekoira, joka rakastaa perheen kanssa tekemistä, oli se mitä tahansa.

Omista Bernhardinkoirista Olmolla on kova vahtivietti ja se myös on melko tarkka omasta tilastaan vieraiden koirien ja ihmisten suhteen. Olmo on ehdottoman luotettava omalle perheelleen ja kaikille ystävilleen.

Olin noin kymmenvuotias kun rakastuin bernhardinkoiriin. Yhdeksän vuoden päästä sain ensimmäisen Bernhardinkoirani ja yritykseni elää ILMAN bernhardinkoiraa ei onnistunut. Kuusi vuotta sinniteltiin ilman, sitten tuli Olmo, joka täytti sen tyhjiön joka meillä oli ollut, Bernhardinkoiran mentävän Sydän. Eikä yhtä ilman kahta vai miten se meni, niin tuli sitten Almakin Sydän.